Sanni Seppelin logo
Mestareiden opissa – Tallipäiväkiirja



Heräsin jo seitsemältä, ennen kellon sointia. Ulkona oli vielä vähän hämärää, mietin noustako jo ylös, vai jäädäkö vielä pötköttelemään? Jos nousisin jo ylös, veisin hevosille aamuheinät, ja sitten mönkisin vielä takaisin sänkyyn. Vedin haalarin päälle ja hipsin ulos, ilma oli kylmä ja tyyni. Tallista hain valmiiksi annostellun heinäpussin, ja ihmettelin kun hevoset eivät olleet yläpihalla heiniä odottamassa. Kuljin heinien kanssa tarhaa pitkin alas metsään, josta hevoset löytyivät yöllisiä heinäverkkoja syömässä. Huomasin, että metsäalueen portti oli unohtunut meidän eilisillan ratsastus retken jäljiltä auki! Hevoset eivät olleet tätä selvästi huomanneet, sillä hangella ei näkynyt muuta kuin Twistin ja Jermun eiliset jäljet.

Suljin portin, levitin aamuheinät maahan puiden alle ja keräsin yön verkot mukaani kylpyhuoneeseen kuivumaan. Sisällä tein kahvin valmiiksi ja oikaisin itseni sohvalle. Oli hiiren hiljaista. Kuului vain ympärilläni nukkuvien eläinten hengitysten pehmoinen tuhina.

”Leo…” kuiskasin hiljaa. Leo-kissa kohotti päätään, katseli minua hetken, nousi venytellen ylös ja kulki lattian poikki syliini. Makoilin selälläni sohvalla ja Leo asettui lempipaikalleen rinnan päälle ja alkoi kehrätä silmät ummessa. Toisella kädellä hörpin kahvia, toisella kädelläni silitin Leoa. Oli onnellinen olo, ei kiirettä mihinkään. Ikkunan takana kuuset kimaltelivat auringossa.

Veera heräsi, tuli halamaan ja toivotti hyvää ystävänpäivää, nauroi kun kerroin että hevosten portti oli jäänyt yöksi auki. Menin ulos siivoamaan hevosten tarhaa, ja aikani siivottuani näin kun taksi ajoi pihaamme. Ville saapui, meidän oli määrä lähteä porukalla hevosten kanssa maastoon, mutta ensin söisimme Veeran tekemiä lettuja. Kun letut oli syöty, päätimme että lähdemme lenkille tietä pitkin, niin hevosten ei tarvitsisi tarpoa syvässä hangessa. Päätin Jermun sijaan ratsastaakin Ronjalla, koska minulla oli ollut viime aikoina Ronjaa niin ikävä. Vaikka toista näkeekin joka päivä, voi silti tulla ikävä. En muista koska viimeksi olin ollut Ronjan selässä, sillä en ratsasta hänen kanssaan enää oikeastaan yhtään. Voi miten ihanaa oli olla taas Ronjan selässä, Ronjan sylissä! Miten toisen voi tuntea niin läpikotaisin, ja luottaa niin täysin. Kuin Ronja olisi oman kehoni ihana rakas jatkumo, ja toisinpäin. Tässä on minun kotini, ajattelin, ja tiesin, että Ronja tunsi samoin.

Lähdimme liikkeelle ja Ronja kulki iloisesti korvat hörössä kevein askelin, tärkeänä ja ylpeänä kantaessaan minua selässään. Jermu kulki takanamme käsihevosena, Ville ratsasti Twistilla, Veera Haltilla ja Tomppu-koira juoksi vapaana edellämme. Aurinko paistoi, oli hiiren hiljaista, kuului vain hevosten askeleiden pehmeä ääni hangella.
”Kyllä meidän kelpaa.” huokaisin ääneen. Ronja tahtoi Twistin ohi edelle, Jermu seurasi perässämme vapaana. Kotiinpäin kääntyessämme hevoset tahtoivat ravata. Vilkaisin olan yli takana tulijoita, näin että heillä oli kaikki hyvin, joten annoin Ronjan mennä. Iloisena pienet pyöreät korvat hörössä se ravasi allani pehmeätä raviaan sydän iloiten.
Lähempänä kotia hyppäsimme Veeran kanssa ratsujemme kyydistä maahan kävelemään itse.

Annoimme hevosille heinät ja menimme sisälle pakkaamaan tavarat iltaa varten. Olisi Minttu-koirani ensimmäinen kyläily tiedossa. Kun kaikki oli valmiina ja mukana pakattuna, Veeran kanssa nostettiin Minttu autoon takapenkille. Tai ei varsinaisesti nostettu, työnnettiin vain vähän, ja Minttu meni autoon ihan hienosti. Ville meni etupenkille, ja ajomatkan puhelimme hevosista ja meidän ratsastusretkestä ja olemisesta ylipäänsä.
Ville sanoi, että ollaan Veeran kanssa niin ihanaa seuraa, koska ollaan niin läsnä. ”Olette olleet niin kauan mestareiden opissa.” Ville sanoi, ja tarkoitti tietenkin hevosia.

Ilta vietettiin ystävällämme Jonnan luona Veeran ja Marian kanssa. Olin Mintusta yllättynyt, sillä piilottelun sijaan se olikin koko ajan esillä, minun lähellä, tai muuten vain osallisena. Seisoskeli ja katseli mitä tehtiin, mitä syötiin, ja miten oltiin yhdessä.

Kun jäätiin Jonnan kanssa hetkeksi kaksin saunaan, uskalsin kysyä miltä Minttu hänen mielestään vaikutti. Hymyillen Jonna vastasi: ”Kyllä se näyttää ihan sinun koiralta.”
Minttu oli taas jalkatilassani takapenkillä, kun ajettiin takaisin. Olo oli väsynyt ja onnellinen, hyvällä tavalla täysi. Katselin lumista metsää ja tähtiä ikkunan takana ja mietin, että olipa ollut ihana päivä, sellainen, minkä eläisi mielellään uudestaan.




Image
Sanni Seppelin

Luonto ja eläimet puhuvat, kun pysähtyy kuuntelemaan.